Minun Hämeenlinnani on muistojen utuinen unikuva. Sinne johtavat Vanajaveden ylittävä kaarisilta ja kolme kuivaa siltaa. Se on Carl Ludvig Engelin ruuduttama asemakaava, jossa korttelineliöitä reunustavat empirepuutalot. Harmoniaa rytmittävät muutamat kivitalot ja kirkko. Ne ovat maamerkkejä, jotka luovat nupu- tai mukulakivikatuja kulkevalle kaupungin tunnun. Nämä neljä siltaa vartioivat keskustan koskemattomuutta. Ne varjelivat keskustaa muutoksilta, uusilta ajatuksilta ja nykyajalta.
Vanajaveden kaarisilta vartioi idästä saapuvia. Se päästi ylitse vain auton kerrallaan ja niiden aiheuttama varoittava ryminä kuului kauas. Eteläkadun ja Lukiokadun kuivat sillat oli päällystetty epätasaisilla mukulakivillä. Kova tärinä pakotti saapuvan autoilijan hidastamaan vauhtia. Vain keskimmäinen, Turuntien silta oli päällystetty tasaisemmin. Se oli kaupungin keskustaan johtava pääväylä etelästä ja lännestä. Mutta sillekin johti petollinen alamäki. Suomen Kasarmin mäki oli syksyisin ja talvisin liukas, joskus jäinen, pikkupoikina hurrasimme kun rekat liukuivat linkussa jäistä liuskaa ja rysähtivät lopulta siltaa reunustaviin paksuihin koivuihin.
Muualta keskustaa reunustivat Vanajavesi, harjut ja soinen niitty. Hämeenlinnaan oli vaikeampi päästä kuin sen reunalla seisovaan jykevään linnaan.
Hämeenlinna kesti muutosten paineen vuosikymmeniä. Muutama uusi kerrostalo ei järkyttänyt kaupunkilaisten rauhaa. Tarmon ja HPK:n menestys jääkiekon mestaruussarjassa riitti asukkaille ja silloin oli syytä juhlaan kun Kaivokadun reunalla kaatui tamperelais- tai helsinkiläisjoukkue.
1960-luvun alkuvuosina alkoi muutos. Vanajaveden kaarisilta vaihtui uuteen leveään betonisiltaan ja Hattelmalan harjun notkoon päättynyt pikatie leveni Hämeenlinnan kohdalla moottoritieksi. Kuivasillat koivukujineen katosivat, samoin jääkiekkostadion. Hämeenlinnalaisseurat pelasivat Suomi-sarjassa, ja keskustassa riehuivat puskutraktorit ja hullujussit.
Empirerakennus toinen toisensa jälkeen teki tilaa tasakattoisille marketeille ja liiketaloille. Muutama talo yleisön painostuksesta purettiin hirret numeroiden. Niin kävi Eino Leinon koulukortteerille ja Larin-Kyöstin kaupunkiasunnolle. Rakennuksia ei koskaan koottu. Hirret lahosivat pressun alla ja Kaupunginpuiston museoalue jäi katteettomaksi lupaukseksi. Ainoastaan Sibeliuksen syntymäkoti jäi kauppakorttelin puristukseen muistuttamaan menneisyydestä.
Minun Hämeenlinnaani ei pääse kuin unien Kuivasiltaa. Oikaisen sinne Vanhan hautausmaan halki ja tervehdin matkalla kaupunginlääkäri Sibeliusta, Jannen isää, joka ihmettelee annansilmien alta ohikiitävää loputonta autojonoa. Ajan ratas on armoton. Se murskaa kuin jauhinkivet eletyt vuodet muistoiksi. Niitä on vaikea jakaa nykyasukkaiden kanssa, niiden kanssa on kuljettava yksin. Kun ummistaa silmänsä ja antaa niille vallan. Levy-Heikki kulkee Raatihuoneenkatua Soitin-aitasta Pyörä-pirttiin ja mumisee itsekseen. Toppo Helisevä tarkkailee harvoja ohikulkijoita torin kulmalla ja Pyörivä-Jukka vilkuilee taakseen. Se on minun Hämeenlinnani.